Maailma ilman politiikkaa, olisi yhteiskuntatieteilijälle kauhistus. Olisi vaikea kuvitella sellaista järjestelmää koko yhteiskunnan hallitsemiseen, jossa ei olisi ollenkaan politiikkaa mukana. Itseasiassa luulen että on jotenkin koodattu yhteiskuntatieteilijän mieleen, että vaikka asiassa ei oikeasti olisikaan politiiikkaa, näemme sitä kuitenkin kaikkialla.

Joskus itsensä ylipolitisoitumisen huomaa siitä, ettei voi olla puhumatta politiikasta vaikka ei varsinaisesti olisi juuri mitään syytä puhua siitä.

Joskus kadehdin ihmisiä, jotka eivät ole ollenkaan poliittisia. Heillä on niin helppoa. He voivat täysillä keskittyä muihin asioihin, kun sen sijaan minun aivoni muuttavat asiat poliittisiksi tai vähintään takertuvat kaikkeen poliittiseen. Se on joskus hemmetin raskasta. Minäkin tahtoisin välillä olla epäpoliittinen ihminen. No nukkuessani juuri ja juuri pystyn tähän epäpoliittisuuteen.

Yhteiskunnat rakentuvat utopioista, siksi voimme esimerkiksi kuvitellun tarinan pohjalle rakentaa yhteiskuntateoriaa. EI yhteiskuntapolitiikka välttämättä oleta kohdettaan todeksi. Sitä me emme pysty sanomaan onko tämä hetki totta tai jokin muu yhteiskunta, mutta ei se ole meidän tehtävämmekään.

Politiikka on rooleja, kenttiä ja riittejä, jolla omaa valtaa oikeutetaan. Kansalaiset ovat palapelin palasia, joille on varattu oma roolinsa tässä valtanäytelmässä. He ovat alamaisia, vallankohteita. Ilman heitä koko näytelmää ei voitaisi näytellä, tai siitä tulisi ainakin tynkä.