Katsoin yleltä tänä aamuna semmoisen tosi silmät avaavan ohjelman. Se oli lyhyt elokuva nimeltään Kevät.
Susanna Helken ja Virpi Suutarin filmin pätkä kertoi muutaman koulupojan yhdestä päivästä keväällä. Päivä oli rauhaton, mutta ei kuitenkaan tavanomaisuudesta poikkeava.
Oli taas tervettä nähdä miten lapset sopeutuvat paikkaan kun paikkaan, vaikka sitten suuren kaupungin esikaupunkialueen jatkuvaan hälinään ja rauhattomuuteen.
Ensin oltiin maantiedon tunnilla, jossa opettaja kertoi oppilailleen Kiinan kahdesta suurimmasta joesta, Keltaisesta-joesta ja Jangtse-joesta. Aloin epäillä,että kyseessä oli jonkinlainen erityisopetuksessa oleva luokka, koska opettajan opetus poukkoili niin että sitä oli aikuisenkin suunnattoman mahdoton seurata mukana.
Tunnin jälkeen taululle oli ilmestynyt piirustus opettajasta. Jotenkin siinä oppi olemaan ottamatta mitään turhan vakavasti. Koska tuotoshan se oli taululla oleva kuvakin, joka vaati myös ajattelua. Ymmärsin tuota opetusta seuratessani, kuinka vähän eri oppiaineissa  alakoulussa lapsille opetetaan asioita. Kun aikaa on vain rajallisesti, täytyy tehdä karsintaa ja opettaa vain oleellisemmat asiat, vaikka esimerkiksi kaksi kiinan joista.
Kun tuo elokuvan poikajoukko juoksenteli Ikeassa ympäriinsä. Makasi kengät jalassa vaaleilla vuodevaatteilla esittelyssä olevilla sängyillä mun ärsyyntymisasteeni nousi. Mua suututti ja olisi tehnyt mieli mennä höyhentämään noi ylivilkkaat kakarat, joita ei kukaan kieltänyt. Mä odotin koko ajan kohtaa, jossa myyjä tulee heittämään porukan ulos, mutta sellaista ei tullut. Mun formaalia, keskiluokkaista etiikkaani oli hievautettu. Nuo lapsukaiset eivät kunnioittaneetkaan Ikean materiaa, niinkuin minä kunnioitin. Niille ei ollut selvää että niiden leikit olivat vaarallisia.
Väistämättä kävi sekin mielessä, että millaisia teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia noista pojan koltiaisista kasvaa? Ensin ajattelin että juuri nuo ylivikkaat ja keskittymiskyvyttömät lapset kasvavat jo pienestä pitäen syrjäytymiskierteessä joka jatkuu sitten isona yleisenä nuolettomuutena ja velttoutena, kun elämästä ei olla edes perustietoja jaksettu painaa päähän koulussa.
Mutta en lopulta ollutkaan varma, että juuri näistä ylivilkkaista tulisi niitä syrjäytyneitä. Kyllä heihin huomiota kiinnitetään, sitä tehdään jo peruskoulussa lapsesta asti. Ei varmaankaan tarpeeksi, mutta kiinnitetään kuitenkin. Ylivilkkaat lapset kasvavat nuoriksi, joille voi olla kasautunut muitakin sosiaalisia ongelmia kuin vain oma ylivilkkaus. Heidän elämään saattaa kuulua viina ja tupakka, sekä perheongelmat jonkinverran stereotypioita esittäen.
Kuitenkaan nämä ylivilkkaat nuoret eivät ole niitä, jotka räjäyttelevät ostoskeskuksia tai ammuskelevat kouluissa kanssaopiskelijoita. Usein ylivilkkaista on pienempää haittaa, he tekevät kyllä koiruuksia, mutta verisimpiin tekoihin heillä ei tunnu olevan tarvetta.
Ehkä ylivilkkaus- ja keskittymisongelmista kärsivien nuorten masennus onkin erilaista. Heihin ei iske totaalinen yksinäisyys.He eivät tiedosta maailmaa yhtä voimakkaasti kuin toiset. Maailmantuska ja pohdiskelu on kai eri tasolla ylivilkkailla. Heidän ajattelunsa purkautuu jotenkin lopullisemmin heidän toimintaansa tässä ja nyt. Ei pitkälle tulevaisuudessa tai edes huomenna tai ylihuomenna, vaan nyt.
Usein pienenä ylivilkkaat, saattavatkin isona olla ihan tyytyväisiä ja kunnollisia kansalaisia.Heillä ei ole turhia paineita, eikä kovin suuria odotuksia minkään suhteen.
Ei siis myöskään ole syytä protestoinnille, ainakaan oikeasti, jurnuttaahan voi aina, mutta on eri asia olla todella vihainen.