Pohdiskelin tässä syntymäpäiväni jälkitohinoissa vanhentumista, mutta huomasin että sitä on turha pohtia, tulee vaan ahdistuneeksi, siitä mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, eikä shillailla vaan.
Kai vanhentuminen sitten hieman ahdistaakin. Voin mä sen myöntää, vaikka se ahdistus kivoihin juhliin puettiinkin. Lohdutukseksi sain kuitenkin kakkua ja lahjoja. Aika kiva systeemi..

Aikuisena olo ei ole helppoa, kun pitäisi tietää vastaus niin moniin kysymyksiin. Ainakin itse olen huomannut että on helpompaa keksiä kysymyksiä. Tosin pelkkä kysymystenkään keksiminen ei ole mitenkään hirmuisen vaikeaa, jos on luovalla tuulella. Mutta sitten pitäisi vielä uskaltaa esittää ihmettelyt ääneen. Siinä on jo kynnystä.
On myös vaikeaa välillä myöntää ettei joihinkin kysymyksiin ole vastauksia. Tai muotoilen usein asian itselleni niin, että vastaus on työnalla. Pohdin asiaa, yritän selvittää sitä pikkuhiljaa kun henkinen ja fyysinen voimani riittää asian työstämiseen.

Joidenkin kysymysten pohdinnasta ja vastauksen löytämisestä saa palkinnoksi opintopisteitä tai joskus jopa rahaa. Yhteiskuntatieteilijöiden kerrotaan jopa liiaksi asti pohtivan asioita, kyseenalaistavan ja kyselevän asioita. Siitä meitä on syytetty, mutta se on ainakin tällä hetkellä yksi niistä harvalukuisista asioista joista olen itsessäni hemmetin ylpeä. Rahalla saa puolestaan kivoja esineitä. Niille ei voi esittää kysymyksiä kun ei ne vastaa. Tosin esineet voivat olla vastauksia johonkin kysymyksiin. Osa-aika vastauksia, jotka kuitenkin haihtuvat ja unohdetaan.
Kun tuijotan esineitä ympärilläni, välillä toivon että saisin lahjaksi tahdon voimaa. Haluaisin aloittaa elämäni alusta sillä tavalla puhtaalta pöydältä, että minulla ei olisi yhtään mitään muuta kuin välttämättömimmät esineet. Kaikki ylimääräinen roina olisi kadonnut jonnekin mustaan aukkoon, jossa siitä ei olisi jäljellä edes ikäviä muistojakaan.
Tosin en tiedä päätyisinkö toiseen ratkaisuun esinepaljouden suhteen vaikka saisin kuluttajana uuden mahdollisuuden. Olen jo melkein luovuttanut heikkouteni edessä. Tosin voin ylpeänä katsella omistamiani esineitä ja sanoa että kyllä minä niistä jokaista olen johonkin tarvinnut. Ei ole vuosien mittaan halpaa terapoida itseään kaiken maailman turhuusesineillä. Mutta toisaalta, samapa se, jos ne oloa helpottavat, milloin missäkin ohi kiitävässä kriisissä, jotka ovat helpompia kestää uuden esineen kanssa.

Voiko ihmiset sitten korvata esineitä ja kuluttamisen viehätysvoimaa?
No en usko että täysin. Rakastumisen tunne on kyllä mahtava. Vielä paljon mahtavampi kuin se tunne jonka uuden esineen omistamalla saa. Mutta rakastuminen on niin erilainen kokemus, ettei sitä voi verrata uutuuden viehätykseen.
Kyllä toiset ihmiset voivat jossain määrin korvata uusien esineiden viehätysvoiman ja vähentää terapiakulutuksen määrää. Mutta eivät täysin. Esineet ovat elottomoia möhkäleitä, jotka voi rauhassa valloittaa ja kertoa omistavansa. Esineistä pitäisi kuitenkin voida olla ylpeitä niiden elinkaaren loppuun saakka. Jopa jätteistäänkin pitäisi olla ylpeä. Niitä ei saisi hävetä, koska ne ovat elinehto. Jos esineen koko elämänkaaresta voisi olla ylpeä, niin sitä miettisi jo kaupassa, että millainen vanhuus kyseisellä esineellä on?