Minä juttelen oravalle. Se tuli aamulla tervehtimään minua ikkunalaudalle, kun ensin oli taiteillut pihakuusessa kymmenessä metrissä metsästämässä kuusen kerkkiä. Mietin että eikö sitä pelota, eikö kertaakaan huimaa kiikkua tuolla heiveröisellä oksalla?
Katson norsuja televisiosta. Pidän norsuista, ne on uskomattoman hellyyttäviä kun ne kärsillään pärskivät vettä toistensa päälle mutaliejussa. Siinä sitä vasta on hyväntahtoisia eläimiä, minä ajattelen.
Mutta sillä hetkellä samaisessa dokumentissa näytetään norsutappelu. Maailma on ilmeisen julma. Leijonia ja haukkoja sekä kaikenlaisia käärmeitä. Ne syö toisia. Alligaattorit ja krototiilit ovat tietenkin ihan omaa luokkaansa. Tappavat minkä kerkeevät. Sitä vartenhan niillä on hirmuiset hampaatkin, ihan vaan jotta ne pärjäisivät, voisivat ansaita paikkansa ravintoketjun huipuilla.
Mutta mikä takaa ihmisen paikan ravintoketjun huipulla? Ei ihmisellä ole vaadittavia fyysisiä ominaisuuksia, ei teräviä hampaita, ei teräviä raatelukynsiä, eikä edes myrkkyä erittävää rauhasta.
"Eläimet on maailman valtiaita, joten hyvä kun välit on kunnossa."

Lukekaahan Eläinten Vallankumouksenne...