Ei vanhaksi tulemisessa ole mitään hävettävää. Niin käy jokaiselle joskus, joka vanhaksi asti jaksaa elää. Vaatii se kyllä osin viitsimistäkin. Minä olen kärsimätön jo nuorena, joten mitenkähän jaksan vanhana odotella kun kaikki on hitaampaa. Se voi olla aika sietämätöntä. Mutta tässä vaiheessa kuuluu tokaista: Elämä opettaa! No se on tietenkin lohduttavaa kuulla.
Vanhoja pitäisi kunnioittaa jo siksikin, että aika monesta kiipelistä pitää selvitä ennen kuin vanhaksi asti pääsee. Olen miettinyt että varmasti kaikki vastaan tulleet ongelmat näyttää aikaa myöten pienemmiltä kuin mitä ne alunperin autenttisessa ajassa elettynä tuntuivat. Eli aika kultaa muistot tai perspektiivi kasvaa, tuon asian voi sanoa niin monella tavalla.
Viime aikoina olen ympäriltäni tunnistanut merkkejä vanhemisesta, ehkä jopa vanhuudesta.. Niin kummallisinta tuossa sanassa vanhuus on se, että käsite on suhteellinen. Siis täysin riippuvainen puhujan hahmottamasta ympäristöstä, kontekstista tai vaikka mielentilasta. Oikeastaan joka kerta kun vanhuudesta puhutaan, pitäisi samassa yhteydessä olla täsmennys, mitä ikää termillä tarkasti ottaen tarkoitetaan.
Eli siis olen tunnistanut merkkejä siitä asiasta, mitä Suomessa yleisesti vanhuudella tarkoitetaan, tarkalleen ottaen puhun tilasta, jossa ihminen on vanhempi kuin kuusikymmentä. Ja siinä rajalla liitetäänkö häneen ne tyypilliset vanhuuden merkit, eli harmaa hapset, huono muisti ja vähän höperö käytös sekä jo hidastuvat liikkeet.
Hauskin näistä vanhuuden merkeistä on mielestäni kasvanut kiinnostus eläimiin. Toki sitä tietyillä yksilöillä on aina ollut, mutta eläkevuosien ja lisääntyneen ajan myötä omassa pihapiirissä vipeltävät visertäjät ja nelijalkaiset ovat tulleet entistä tärkeämmiksi. Näille eläinystäville puhutaan ja niitä ruokitaan. Ja erityisesti eläimistä keskustellaan. Niistä saadaan aina mukava keskustelutuokio, joista selviää se, että eläimen ilmestyminen juuri omalle pihalle on päivän kohokohta Jos samassa yhteisössä asuu toisiakin vanhenevia yksilöitä saattaa myös esiintyä kilpavarustelua sen suhteen, kuka saa houkuteltua harvinaisemman ja arimman metsän asukin useimmin vierailulle pihalleen.
Jos eläinystäviä alkaa olemaan enemmän kuin ihmisystäviä niin se on yksi vanhuuden merkki. Jo muutaman eläinystävän ilmestyminen kertoo jo vanhenemisesta. Itsellänikin on jo pari vakituista eläinystävää. Naapurin musta-ruskea raidallinen kissa ja yliopistokampuksen oravat, sekä Palokärkitikka, joka käy vierailulla vanhempieni lintulaudalla. Mutta ei minua hävetä. Päinvastoin olen ylpeä näistä ystävistäni.
Toinen vanhuuden merkki on se, kun kaikki muut alkavat tuntua nuoremmilta kuin itse on. Eräs läheiseni  valitti viikko sitten kuuluvaan ääneen, kuinka kaikki ihmiset on nykyään nuoria.Selitin sen johtuvan siitä että yhteiskunnassamme ihaillaan yltiöpäisesti nuoruutta. Mutta ei tuo nuoruuden ihannointi lopulta mitään selitä. Jos ylä-asteelaiset alkavat tuntua pieniltä niin varmaankin muutos on tapahtunut omassa päässä, eikä niissä ylä-asteelaisissa.
Eilen katselin nuoria koulunsa lopettaneita ja minua alkoi pelottamaan. Sekin kertoo jotain, koska evoluutio määrää että nuorempien pitää pelottaa vanhoja. Edes vähän. Tai ainakin nuoret kuvittelee niin..